Kiitos, Microsoft.

Olen juuri saapunut Ugandaan. Juuri ennen tänne tuloani asensin
kannettavalleni (ihan lailliset) uudet versiot muutamasta Office-ohjelmasta. Minulla ei silloin ollut nettiyhteyttä käytössä, kuten ei välttämättä täälläkään pitkään aikaan ainakaan oman koneen välityksellä. Kun avasin Wordin nyt ensimmäistä kertaa, selkeni, että työnteko tuolla ohjelmalla onnistuu enää vajaat 50 kertaa ellen "aktivoi" sitä. Netitse moinen sujuisi kuin itsestään, mutta puhelimitse pitää soittaa ulkomaille, lukea linjan välityksellä suurin piirtein satanumeroinen tunnus, ottaa vastaan toinen samanmoinen, ja syöttää koodeja sitten sormet täristen ohjelmaan toivoen, että homma onnistuisi. Arvatenkin koko järjestelmä on suunniteltu varmistamaan se, että ihmiset eivät kykene käyttämään samaa ostamaansa ohjelmaa useammassa kuin parissa koneessa. Jos siis tällaisen laiskuuttaan tai lainkuuliaisuuttaan ostaa, ja perheessä sattuu olemaan vaikkapa kolme tietokonetta, seuraavan koneenvaihdon yhteydessä uuteen työvälineeseen ei enää ohjelmaa voi asentaakaan.

Täällä ollaan keskellä päiväntasaajaa. Iho kärähti väistämättä ensimmäisenä
päivänä, vaikka en hirmuisesti auringossa oleillut. Nyt alkaa jo hieman punoitus helpottaa. Veikkaanpa, että hipiäni tummuu melkoisesti seuraavan kuukauden aikana ainakin pään ja käsivarsien seuduilta. Jalat eivät rusketu, kun aurinko porottaa suoraan ylhäältä.

Asunnon etsintä käynnistyi saapumistani seuraavana päivänä, kun Kaijakin
ilmestyi paikalle Rooman ja Addis Abeban kautta. Nyt olen kiertänyt viitisentoista taloa, mutta ratkaisun syntyminen vienee vielä ainakin päiviä. Onneksi Kampalan itäreunalla Muyengassa asuvat Pia ja Mika lapsineen ovat mahdollistaneet pehmeän laskun tarjoamalla meille tilapäismajoituksen. Sopeutumisen kannalta kuitenkin sitä parempi, mitä nopeammin oma kämppä löytyy.

Tiet ovat kuoppaisia, ihmiset mustia ja enimmäkseen köyhiä; siinäpä
keskeisimmät erot jos Suomeen verrataan. Kaikki materialistinen hyvä on kyllä saatavilla täältäkin rahan avulla: parin uuden ostoskeskuksen parkkipaikalla komeilee aivan yhtä pröystäileviä maastureita kuin USA:ssakin, ja sisällä hyllyt notkuvat rikkaan pohjoisen asukeille tuttuun tyyliin. Keskustasta radan vartta itään kävellessä näkee sen toisen äärimmäisyyden: ihmisiä asuu parin neliön peltisissä hökkeleissä jätekasojen keskellä. Silmiinpistävää on, että olosuhteiden vaatimattomuudesta huolimatta liki jokainen vastaantulija on pukeutunut paremmin kuin minä. Miehillä puhtaat kengät, suorat housut ja siloinen kauluspaita.

I'm here! Kampala, Uganda. The first country I've lived in for twenty years
that does not have one single McDonald's in it. Way to go, Uganda!
10:38